Korkealta ja kovaa.

En ole koskaan pelännyt näin paljon.

Tai näin olisin halunnut aloittaa tämän merkinnän.

Rehellisesti sanottuna ennakkoajatukset tästä tilanteesta olivat pelottavampia kuin itse tilanne nyt. Todellisuutta pelottavampia ovat olleet myös ne toistuvat painajaiset, joissa huomaan olevani jossakin korkeassa paikassa, josta on vaikea laskeutua turvallisesti. Vuosikausia alitajuntani on hinannut minut öisin tehtaanpiippujen ja korkeiden kerrostalojen huipulle.

Mutta juuri "nyt" eli tämän tekstin kuvaamassa preesensissä olen eteläisen pallonpuoliskon korkeimmassa rakennuksessa, Aucklandin 300 plus jotain -metrisessä Sky Towerissa. En nyt ihan huipulla, mutta 192 metrissä kuitenkin. Ihan kohta aion pudottautua täältä maahan parin ohuen vaijerin varassa.

Aioin tehdä tämän vasta reissun viimeisinä päivinä, kun kaikki muu on jo tehty. Mutta kun reissun päätteeksi palaan etelämmästä Aucklandiin, minulla on siellä vain pari päivää aikaa. Entä jos sää ei silloin salli hypätä, olen loukkaantunut jossakin onnettomuudessa tms? Parasta tehdä se ns. hyvän sään aikana. Pieni flunssa ei varmaankaan haittaa; kai se on ihan terveellistä hypätä 192 metristä...? Kaikki mulle heti nyt -asenteessa on järkeä: toista tilaisuutta ei ehkä tule.

En ole harrastanut näitä juttuja. En ole koskaan hypännyt benjiä tai laskuvarjohyppyä. Jos ei se jo rivien välistä ilmennyt, olen koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Olen pelännyt niitä paljon, jopa enemmän kuin ukkosta ja ampiaisia. Mutta aion tehdä asialle jotain. Jos aikoo kehittyä jossain tai ylipäätään ihmisenä, on välillä pistäydyttävä oman mukavuusalueen ulkopuolella. On tehtävä jotain epämiellyttävää, rasituttava tai kuten tässä tapauksessa peloteltava itseään.

Sanotaan, että peloista voi päästä kohtaamalla ne. Toisaalta kuulee pelottavien asioiden aiheuttamista traumoista, joista traumaatikko näkee painajaisia lopun ikäänsä, jos nyt pystyy edes nukkumaan. Mutta otin sen riskin maksamalla tästä lystistä 190 dollaria (tuoreimman kurssin mukaan noin 94 euroa). En voi  perääntyä, vaikka nyt alkaa pelottaa. Heti ei tule mieleen pelottavampaa muistoa.

Hyppytyömiesten kiinnittäessä vaijeria valjaisiini meinaan kysyä, onko joku joskus kuollut tässä tempussa. Sitten muistan Antti Tuiskun viisaat sanat: ei, en ehkä halua tietää. Kysyn kuitenkin, onko tämä sataprosenttisen turvallista. Minulle kerrotaan, että on, turvallisempaa kuin intialainen ruoka. Turvallisempaa kuin Uuden-Seelannin tieliikenne.

Vaijeri kiinnitetään toiseen vaijeriin, joka kulkee ulkotasanteen suuntaisesti. Kävelen vaijeri turvanani tasanteen kärkeen, jossa minut kiinnitetään siihen vaijeriviritelmään, jonka varassa minun on määrä pudota. Mies sanoo, että jos olen kovin peloissani, kannattaa pudottautua takaperin. Sanon, että ei sillä taida olla merkitystä, miten päin täältä hyppää. Mies neuvoo ottamaan kiinni kahdesta pystytangosta tasanteen ulkoreunan sivuilla. Kysyn ainakin kaksi kertaa, ovatko valjaani tiukasti kiinni vaijerissa ja voinko nyt varmasti hypätä. Kyllä voin.

Mies aloittaa lähtölaskennan. 3-2-1-go! Annan itselleni vielä ylimääräisen sekunnin elinaikaa ennen kuin hyppään. Ja sitten hyppään. Putoan metrin tai pari ja jään siihen roikkumaan siksi aikaa, että mies ottaa minusta roikkumiskuvan, jonka kohta lunastan itselleni törkeään ylihintaan. Sitten alkaa varsinainen pudotus. Jos muistan tämän oikein, huudan pudotessani fuuuuuuuck niin kuin nettisarjakuvasankari Fuuuu Man (ks. esim. http://i.imgur.com/ptiw4.png). En osaa sanoa, miksi huudan vaistomaisen kauhukiroukseni englanniksi. Kieli alkanee olla tyydyttävästi hallussa.

Noin puolessa välissä lakkaan pelkäämästä ja alan nauttia. Muutaman sekunnin kuluttua, ihan loppumetreillä, vauhti hiipuu ja tömähdän alastulolaiturin alastulopatjalle. Minut irrotetaan valjaista, kättelen kahta minua ennen hypännyttä manchesterilaismiestä. Taidan vähän vielä täristä, kun odotamme hyppyryhmämme viimeistä hyppääjää ja palaamme Sky Jump -toimistoon hakemaan kamojamme ja lunastamaan hyppykuvia.

Saan kaupan päälle lipun, jolla pääsen takaisin torniin ilman lisämaksua. Päätän käydä siellä kaljalla. Nyt kun katson ikkunasta, näkymä ei enää hirvitä vaan ainoastaan ihastuttaa.

Korkeat paikat taitavat olla aika turvallisia. Ehkä jopa turvallisempia kuin matalat.