Olen suomalainen...

Ai niin. Tapasin eilen ensimmäistä kertaa suomalaisia täällä. Maria ja Henna. Tai Marja ja Hanna. Tai jotain. Samalla Kiwi-bussilla matkustivat ja samassa dormissa majoittuivat. Mukavia neitejähän nuo. Tänään saatoin kuulla suomen kieltä toisessa bussissa, mutta en sitten viitsinyt lähemmäs ja varmistaa. Ei tänne suomalaisia tultu tapaamaan.

Sky Jump -toimiston henkilökunta kertoi, että aiemmin sinä päivänä joku suomalainen oli hypännyt. Tänään junassa joku australialaismies kertoi tavanneensa juuri suomalaisen maailmanympärimatkustajan. Kondyktööri puolestaan sanoi hiljattain jutelleensa jonkun muun uusiseelantilaisen kanssa suomalaisista. Olemme kuulemma hiljaisia ja varautuneita. Sanoin, että totta, sellaisia me olemme.

Viimeinen kohu, joka Suomessa velloi ennen lähtöäni tänne, nousi kirjailija Sofi Oksasen haastattelulausunnoista tanskalaisella tv-kanavalla. Ainakin Aamu- ja Iltalehti luonnehtivat Oksasen puheita suomalaisesta väkivallasta ja masennuksesta kyseenalaiseksi Suomi-kuvan kiillottamiseksi, tai jotain samansisältöistä vähän eri sanoilla.

En ymmärrä, mikä antaa toimittajille syytä olettaa, että Oksasen tehtävä ja lähtökohta vierasmaalaisessa haastattelussa olisi kiillottaa Suomi-kuvaa. Oli miten oli, lupaan etten tällä matkalla syyllisty samaan. En höpise suomalaisuudesta sen enempää kuin kysytään. Jos joku tietää että Suomessa saunotaan, en jatka saagaa Sibeliuksella ja sisulla, vaan mieluummin kysyn jotain kanssakeskustelijan kotimaasta.

Mutta myönnän silti tuntevani lievää irrationaalista ylpeyttä, kun näen täällä jollain Children of Bodom -paidan tai joku suomalaisuudestani kuullut vaatemyyjä tietää sanoa että Helsingissä on varmaan tällä hetkellä aika kylmä tai kun joku muu asiakaspalvelija innostuu siitä että olen samasta maasta kuin Extreme Duudsonit. Niin. Onhan se kiva olla edes jostakin kotoisin.

Halpa, halvempi.

Olen taloudellisissa vaikeuksissa.

Minulla on vaikeuksia saada matkabudjettiani kulumaan. Kaikki on liian halpaa. Aterioin juuri japanilaisessa ravintolassa täällä Christchurchissa. Söin 16 sushirullaa (oli nälkä!) ja maksoin niistä kuusi dollaria. Sitten palasin hotellihuoneeseeni, jossa minua odotti muun muassa teräväpiirto-tv, jääkaappi, ilmastointi ja keskuspaneeli, jossa mm. herätys ja liitäntä mp3-soittimelleni. Huone on moderni ja siisti ja sijaitsee kaupungin ydinkeskustassa ja maksaa 69 NZ-dollaria yöltä. Eurohinnan saa, kun jakaa dollarihinnan 2,02:lla. Ja jos joskus pistäydytte Christchurchissa, suosittelen lämpimästä Hotel So -nimistä majapaikkaa.

Tämä on niitä harvoja kertoja, kun olen saanut majoitukseen kulumaan yli 30 euroa/yö. 4‒8 hengen dormeissa petipaikka on maksanut noin 12‒14 euroa. Muutama muu esimerkki:

Päivän Subi (15cm) maksaa 3,90 dollaria. Suomessa se maksaa täsmälleen saman verran ‒ euroina.

Oluttuoppi maksaa noin 4‒6 dollaria.

Käynti yksityisellä lääkäriasemalla kipeää kurkkua näyttämässä maksoi 40 dollaria.

Muutaman kilometrin taksimatka esimerkiksi hostellilta lauttasatamaan maksaa alle 15 dollaria. Liikkeellelähtömaksu on muistaakseni kaksi dollaria.

Litra bensaa maksoi tänään Westportin Caltex-huoltoasemalla 1,1 ja jotain dollaria.

Linja-automatka sieltä Westportista Greymouthin rautatieasemalle maksoi 26 dollaria. Matka kesti reilut kaksi tuntia, johon sisältyi puolen tunnin tauko Punakaikissa kansallispuiston tuntumassa. Bussi- ja junamatkoihin sisältyy täällä myös se, että kuski esitelmöi ohi vilisevistä maisemista. Mutta matkustajista kohtalainen prosentti onkin aina turisteja.

Junamatka eteläsaaren länsirannikolta, sieltä Westportin vanhasta kaivostyöläiskaupungista itärannikolle, siis tänne Christchurchiin, maksoi 39 dollaria ja kesti reilut neljä tuntia.

Juttelin joutessani kondyktöörin kanssa täkäläisestä elintasosta. Elintaso näyttää päällepäin olevan hyvä. Olen koko matkan aikana nähnyt vain muutaman ihmisen kadulla kerjäämässä. He olivat maoreita, ja huomattavan ylipainoisia. Missä muualla kuin Aucklandissa näkee ylipainoisia kerjäläisiä?

Uusiseelantilainen mies työskentelee viikossa keskimäärin 37,9 tuntia ja ansaitsee sen viikon aikana 1 010 dollaria. Nainen tienaa keskimääräisestä 35,6 viikkotyötunnistaan 816 dollaria. Työttömyysprosentti oli viime maaliskuussa 5,0. (Lähde ENZ New Zealand Immigration Guide, http://www.emigratenz.org/.)

Kondyktööri totesi, että näinkin pienessä ja väljään asutussa maassa yhteisöllisyys on ihan eri luokkaa kuin suurvaltojen metropoleissa. Ihmiset pitävät huolta toisistaan, ja siksi heitä ei juuri näe kaduilla.

Varsinkin täällä eteläsaarella asutaan väljästi. Eteläsaari (151 215 km2) on pinta-alaltaan pohjoissaarta (113 729 km2) suurempi, mutta maan 4,4 miljoonasta asukkaasta vain vähän yli miljoona asuu eteläsaarella.

Maaseutua siis riittää, ja siellä riittää siitepölyä. Vietin tänään muutaman minuutin junan avoimella näköalatasanteella, minkä johdosta silmäni turposivat ja kutisivat allergialääkityksestä huolimatta seuraavan tunnin. Allergia on yksi syy sille, että vietän reittini maaseutukylissä mieluiten vain yhden yön ja jatkan matkaa kohti seuraavaa kaupunkia. Asfaltti ja betoni eivät allergisoi, ja muutenkin, pidän isoista kaupungeista.

Täytyy muuten antaa edellisten risujen vastapainoksi ruusuja Kiwi Experiencen väelle, vaikka sainkin ensin toimiston sähköpostista väärää tietoa, että muka ehtisin Kiwin maanantain kyydillä Greymouthin asemalle, josta Christchurchin junani lähtee. Kun sunnuntaiaamuna talsin paikkaan, josta linja-auto oli lähdössä kohti Westportia, bussin liepeillä häärinyt kuski Bods tuli sanomaan, että etpäs muuten ehdikään Kiwi-dösällä huomenna Westportista Greymouthiin (pysyttekö kartalla?). Bods muisti minut joltain aiemmalta pohjoissaaren reitiltä. Niinpä hän soitti bussifirma Intercityyn, selvitti millä niiden bussilla ehdin junaani, varasi minulle matkan ja kirjoitti paperille lähtöpaikan, varausnumeron ja muut tiedot.

Vaikka Uuden-Seelannin palvelu on toisinaan tylyhköä, niin parhaimmillaan se on erittäin ystävällistä ja yksilöllistä. Täysin vierasta asiakasta saatetaan kohdella kuin vanhaa ystävää tai sitä kaikista tärkeintä asiakasta.

Savua ilman tulta.

On aamuyö. Tuulee niin ettei siltä vohinalta saa nukuttua. Onneksi olen sisällä enkä esimerkiksi ulkona. Olisi kiva nähdä miten tuuli riepottelee jotakin, mutta ikkunasta ei näy mitään mitä tuuli voisi riepotella. Olen budjettihotellissa pääkaupunki Wellingtonissa. Saavuin sen verran myöhään etten ole vielä ehtinyt tutustua kaupunkiin ruokakauppaa syvällisemmin. Nautin oman huoneen rauhasta muutaman päivän äänekkään dormiputken jälkeen. Britit ja saksalaiset, joita matkatoverini ovat 95-prosenttisesti, ovat kivoja, mutta kun luonne vaatii omaa rauhaa niin sitäkin pitää saada.

Kielitaitoni sekä britti- että uudenseelanninenglannissa vaatii petruuta. En meinaa ymmärtää brittien juttuja jos ne eivät hidasta puhettaan minun takiani. Pari brittiä taas on sanonut, että hekään eivät tajua kaikkia kuskin/oppaan mikkiin kailottamista seutuhistoriankuvauksista ja näin selviät vuoristoreitiltä takaisin -ohjeista. Minua ärsyttää sellainen jo kahdesti toistunut tilanne, että kun kysyn kuskilta jotain, tämä hymähtää että "johan mä kerroin sen tuolla bussissa, etkö kuunnellut"? Tekisi mieli sanoa että kuule minä olen se maksava asiakas tässä joten tee sinä työsi äläkä auo päätä. Mutta sen sanominen ei muuttaisi mihinkään sitä seikkaa, että palvelun taso on Uudessa-Seelannissa todella vaihtelevaa.

Myös Kiwi Experiencen bussit ovat kenkkuilleet. Matkalla Paihialta Aucklandiin piti pysähtyä ihmettelemään ja sitten ajaa hissukseen, kun ohjaus alkoi huojua/heilua/hakea/wobblata. Waitomon ja mikä-nyt-olikaan:n välillä ehdittiin ajaa pari minuuttia ennen kuin koneisto alkoi savuta. Korvaavaa kyytiä odotellessa teimme kivan luontokävelyn Waitomon kiiltomatoluolissa. Niin että jos käytte täälläpäin, suosikaa Kiwi Experiencen palveluja, niin sitten niillä on varaa uusia kalustoaan.

Matkaa on siis jäljellä vielä noin viisi viikkoa, joista reilun yhden vietän Australian itäosissa. Moni reppureissaaja on ihmetellyt, miksi matkani kestää vain seitsemän viikkoa. Kotopuolessa hämmästeltiin, että seitsemän viikkoa, aika kauan. Täällä pyörii sellaisia, joilla ei ole kotimaassa työtä eikä muita kiinnikkeitä, mutta jokin minulle tuntematon rahasampo kuitenkin pitää heidät liikkeessä. Mielenkiintoisinta, mitä olen tavannut, oli se amerikkalainen viisi-kuusikymppinen täti, joka myi talonsa ja lähti maailmalle eikä tiedä mihin on seuraavaksi menossa. Amerikkalainen elämänmeno ja politiikka sun muu laajalti tunnettu amerikkalaisuus otti päähän siinä määrin.

Olen Wellingtonissa pari päivää ja jatkan sitten lautalla eteläsaarelle. Sellaista.

Maisemia.

 

 

 

 

Korkealta ja kovaa.

En ole koskaan pelännyt näin paljon.

Tai näin olisin halunnut aloittaa tämän merkinnän.

Rehellisesti sanottuna ennakkoajatukset tästä tilanteesta olivat pelottavampia kuin itse tilanne nyt. Todellisuutta pelottavampia ovat olleet myös ne toistuvat painajaiset, joissa huomaan olevani jossakin korkeassa paikassa, josta on vaikea laskeutua turvallisesti. Vuosikausia alitajuntani on hinannut minut öisin tehtaanpiippujen ja korkeiden kerrostalojen huipulle.

Mutta juuri "nyt" eli tämän tekstin kuvaamassa preesensissä olen eteläisen pallonpuoliskon korkeimmassa rakennuksessa, Aucklandin 300 plus jotain -metrisessä Sky Towerissa. En nyt ihan huipulla, mutta 192 metrissä kuitenkin. Ihan kohta aion pudottautua täältä maahan parin ohuen vaijerin varassa.

Aioin tehdä tämän vasta reissun viimeisinä päivinä, kun kaikki muu on jo tehty. Mutta kun reissun päätteeksi palaan etelämmästä Aucklandiin, minulla on siellä vain pari päivää aikaa. Entä jos sää ei silloin salli hypätä, olen loukkaantunut jossakin onnettomuudessa tms? Parasta tehdä se ns. hyvän sään aikana. Pieni flunssa ei varmaankaan haittaa; kai se on ihan terveellistä hypätä 192 metristä...? Kaikki mulle heti nyt -asenteessa on järkeä: toista tilaisuutta ei ehkä tule.

En ole harrastanut näitä juttuja. En ole koskaan hypännyt benjiä tai laskuvarjohyppyä. Jos ei se jo rivien välistä ilmennyt, olen koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Olen pelännyt niitä paljon, jopa enemmän kuin ukkosta ja ampiaisia. Mutta aion tehdä asialle jotain. Jos aikoo kehittyä jossain tai ylipäätään ihmisenä, on välillä pistäydyttävä oman mukavuusalueen ulkopuolella. On tehtävä jotain epämiellyttävää, rasituttava tai kuten tässä tapauksessa peloteltava itseään.

Sanotaan, että peloista voi päästä kohtaamalla ne. Toisaalta kuulee pelottavien asioiden aiheuttamista traumoista, joista traumaatikko näkee painajaisia lopun ikäänsä, jos nyt pystyy edes nukkumaan. Mutta otin sen riskin maksamalla tästä lystistä 190 dollaria (tuoreimman kurssin mukaan noin 94 euroa). En voi  perääntyä, vaikka nyt alkaa pelottaa. Heti ei tule mieleen pelottavampaa muistoa.

Hyppytyömiesten kiinnittäessä vaijeria valjaisiini meinaan kysyä, onko joku joskus kuollut tässä tempussa. Sitten muistan Antti Tuiskun viisaat sanat: ei, en ehkä halua tietää. Kysyn kuitenkin, onko tämä sataprosenttisen turvallista. Minulle kerrotaan, että on, turvallisempaa kuin intialainen ruoka. Turvallisempaa kuin Uuden-Seelannin tieliikenne.

Vaijeri kiinnitetään toiseen vaijeriin, joka kulkee ulkotasanteen suuntaisesti. Kävelen vaijeri turvanani tasanteen kärkeen, jossa minut kiinnitetään siihen vaijeriviritelmään, jonka varassa minun on määrä pudota. Mies sanoo, että jos olen kovin peloissani, kannattaa pudottautua takaperin. Sanon, että ei sillä taida olla merkitystä, miten päin täältä hyppää. Mies neuvoo ottamaan kiinni kahdesta pystytangosta tasanteen ulkoreunan sivuilla. Kysyn ainakin kaksi kertaa, ovatko valjaani tiukasti kiinni vaijerissa ja voinko nyt varmasti hypätä. Kyllä voin.

Mies aloittaa lähtölaskennan. 3-2-1-go! Annan itselleni vielä ylimääräisen sekunnin elinaikaa ennen kuin hyppään. Ja sitten hyppään. Putoan metrin tai pari ja jään siihen roikkumaan siksi aikaa, että mies ottaa minusta roikkumiskuvan, jonka kohta lunastan itselleni törkeään ylihintaan. Sitten alkaa varsinainen pudotus. Jos muistan tämän oikein, huudan pudotessani fuuuuuuuck niin kuin nettisarjakuvasankari Fuuuu Man (ks. esim. http://i.imgur.com/ptiw4.png). En osaa sanoa, miksi huudan vaistomaisen kauhukiroukseni englanniksi. Kieli alkanee olla tyydyttävästi hallussa.

Noin puolessa välissä lakkaan pelkäämästä ja alan nauttia. Muutaman sekunnin kuluttua, ihan loppumetreillä, vauhti hiipuu ja tömähdän alastulolaiturin alastulopatjalle. Minut irrotetaan valjaista, kättelen kahta minua ennen hypännyttä manchesterilaismiestä. Taidan vähän vielä täristä, kun odotamme hyppyryhmämme viimeistä hyppääjää ja palaamme Sky Jump -toimistoon hakemaan kamojamme ja lunastamaan hyppykuvia.

Saan kaupan päälle lipun, jolla pääsen takaisin torniin ilman lisämaksua. Päätän käydä siellä kaljalla. Nyt kun katson ikkunasta, näkymä ei enää hirvitä vaan ainoastaan ihastuttaa.

Korkeat paikat taitavat olla aika turvallisia. Ehkä jopa turvallisempia kuin matalat.

Ohi on.

No eipä ollut sitkeä kurkkupöpö, se. Kipua kesti päivän, kuume ei noussut ollenkaan ja nyt on jäljellä enää tukkoinen nenä. Matka jatkuu huomenna maanantaina Waitomolle.

Lausuin sen paikallisessa matkahuollossa bussilippua ostaessani suomalaisittain vaitomo, en esim wait a mo'. Meni läpi. Ensimmäinen hotellini oli Karangahape Roadilla, ja matkan varrelle tulee sellaisiakin spotteja kuin Rotorua, Whitianga, Mahinapua, Punakaiki ja Kaikoura. Maorikieli poikkeaa hieman englannista.

Tohtori Valkosipuli ja ravintola Kura.

Opin tänään, että antibiooteilla on sellaisia vaikutuksia, jotka suojelevat hattuani, jota minulla ei edes ole. Sitten tajusin oppini vääräksi. Lääkäri tarkoitti "hatulla" sydäntäni. Paikalliset kai vain lausuvat sanan heart niin kuin lännemmässä lausutaan hat.

Mitäkö tein lääkärissä? Hain selitystä eilen kuntosalilla (lomallakin täytyy pitää kuntoa yllä) äkkiä alkaneelle kurkkukivulle ja mahdollisimman pikaista parannusta taudille, mikä lieneekään. Sieltä löytyi jokin infektio. Missasin vaivan takia rantakylän nimeltä Mercury Bay, jonne piti tänä aamuna lähteä Aucklandista. Se ei harmita. Pienet rantakylät - niin haluan juuri nyt uskoa - ovat ihan samanlaisia. Siellä on hiekkaranta, muutama turistihinnoiteltu pikkupuoti ja muutama tuhat asukasta.

Pidän Aucklandista ja tästä hotellista, jossa sairastan. Täällä on siistiä, oma kylppäri ja telkkari, mainio keittiö ja keskustasijainti. Koko hoito maksaa alle 40 euroa yöltä. Otan siis sairauteni positiivisena kokemuksena, jonka toki toivon päättyvän pian ja ei-yltyvän esimerkiksi sikainfluenssaksi tai kuolemaksi. Jos ja kun olen terve, jatkan matkaa sinne, missä minun pitäisi olla sinä päivänä aikatauluni mukaan.

Se lääkäri tuoksahti vähän valkosipulilta, ja ilmankos: hän on käyntikortin mukaan dr. Garlick. Ilman tuota viimeistä K:ta hänet voisi suomentaa tohtori Valkosipuliksi.

Loppukevennyksenä pari kivaa yrityksen nimeä:

 

Yksin olet sosiaalisempi.

Kiwi Experiencen bussi oli isompi kuin kuvittelin. Kuvittelin noin kymmenpaikkaista pikkubussia ‒ jos reittiä kuljetaan viitenä päivänä viikossa, ei kai kulkijoita voi riittää täyttä bussillista joka päivä? No, kyllä se kokopitkä bussi tiistainakin melkein puolilleen saatiin.

Ne matkatoverit, joiden kanssa olen puhunut kansallisuusasioista, tulevat Euroopasta. Yli puolet heistä on Briteistä. Yhtään suomalaista en ole vielä tavannut. Hyvä niin. Kaikella kunnioituksella suomalaisia kohtaan, mutta jos lähtee toiselle puolelle palloa yksin irtaantuakseen suomalaisarjestaan, niin olisihan se hassua päätyä hengaamaan suomalaisten kanssa. Näen suomalaisia sitten Australiassa jouluna ja uutenavuotena, ja odotan niitä näkemisiä innoissani. Terveisiä vaan sinne itärannikolle. Muistakaa aurinkorasva. Minä en ekana aurinkoisena päivänä muistanut, joten poltin naamani. Mutta oli se sen arvoista.

Suurin osa niistä, joiden kanssa olen jutellut matkakumppanuusasioista, matkustavat yksin. Ymmärrän heitä täysin. Yksin matkustaminen tuntuu tällä hetkellä parhaalta tavalta matkustaa. En ole matkoillani erityisen sovittelu- ja kompromissihaluinen. Arvostan suuresti sitä, että voin mennä minne haluan milloin haluan, tarvittaessa nukkua iltapäivään ja jos huvitaa, skipata museot ja patsaat ja maata rannalla koko päivän. En yleensäkään välitä patsaista, museoista ja kirkoista. Jos haluan tietää miltä jokin monumentti näyttää, googlaan kuvan siitä.

Yksin matkustaessa ei liioin jumitu omiin pikku klikkeihin. Silloin on sekä helppoa että tärkeää tutustua muihin. Ja täällähän tutustuu, varsinkin jos roudaa bussifirma Kiwi Experiencen infokirjasta kainalossaan. Silloin tullaan juttelemaan. Niin että vinkiksi Stadin kundeille: kantakaa Paunun aikataulukirjaa näkyvästi mukananne, ja johan on vientiä.

Eilen illalla istuttiin baarissa muun muassa voittamassa tietovisa. Minä olin tosi hyvä 1980-luvun musiikki -kategorian kysymyksissä. Pikkutunneilla laulettiin karaokea. Minä lauloin Queenin Bohemian Rhapsodyn ja Oasisin Wonderwallin. Ensin mainittu on aika vaikea biisi, mutta suoriuduin omasta mielestäni kelvollisesti. Galileo, figaro! Magnicifico!

Olen siis Paihia-nimisessä rantakylässä pohjoissaaren pohjoiskärjen tuntumassa. Mitäpä tästä raportoisi. Ilmoja pitelee, leppoisaa on. Hinnat ovat yllättäen kalliimpia kuin NZ:n (käytän tästä maasta vastedes lyhennettä NZ) suurimmassa kaupungissa Aucklandissa. Turistihinnat. Ikävöin Aucklandin viiden euron sushiannoksia, vilkasta katukuvaa, sitä että joka kolmas puoti on auki ympäri vuorokauden ja japanilaisravintoloiden epätodellista, futuristista tunnelmaa. Vähemmän ikävöin sitä kloorinmakuista hanavettä.

Yllä näette alustavan, joustavan ja elävän matkasuunnitelmani.

Backup #1.

Kunhan säilön fotojani tänne. Jos kamerani ja läppärini sattuvat esimerkiksi räjähtämään.

Ai niin, teillä on joku juhlapäivä siellä tänään? Onnea!

Irti hedelmistä ry.

Matkalla Hong Kongista Aucklandiin näin elämäni ensimmäisen propagandavideon ananaksista.

Video ei kertonut pelkästään ananaksen vaaroista vaan hedelmien, vihannesten ja eläinperäisten tuotteiden vaaroista laajasti. Sellaisia jos yrittää salakuljettaa Uuteen-Seelantiin, luvassa on vähintään 200 NZ-dollarin (reilut sata euroa) pikasakot. Videossa näytettiin kiinni synkästi kilahtava sellin ovi havainnollistamaan sitä, että pahimmassa tapauksessa hedelmäkuriireja odottaa vankeustuomio. Koneessa saimme täytettäväksemme kaavakkeen, jossa vakuutamme, että laukuissamme ei ole noita orgaanisia tuotteita.

Tullissa oli hedelmäkoiria. Ihan tosi, kysyin tätä tullimieheltä joka kävelytti sellaisiin virallisiin liiveihin puettua ajokoiraa lentoaseman käytävillä. Ne on koulutettu haistamaan hedelmät. Sitä täällä kai skitsotaan, että hedelmien mukana tulee jotain epäilyttäviä immigrattieliöitä. Nähtävästi täällä on viranomaisten mielestä jo riittävästi Aasian-tulokkaita ‒ sen verran, että joka toinen puoti on jonkun itämaalaisen pitämä, ja jokaista kymmentä englanninkielistä sanaa kohti täällä näkee noin kolme itämaista kirjoitusmerkkiä.

Auckland on hieno paikka, vaikkakin tähän asti on ollut sateista ja harmaata. Enköhän minä vielä ehdi nähdä Uuden-Seelannin auringon. Se on varmasti hienompi kuin teillä siellä, ja se nousee 11 tuntia ennen kuin se nousee teillä. Se aurinko.

Eräs täysijärkisen oloinen suomalainen kertoi, että Uuden-Seelannin dollari on pudonnut euroon verrattuna noin neljänneksen kuluneen vuoden aikana. Yhdellä paikallisella dollarilla saa noin 0,58 euroa. Elintarvikkeiden ja ravintola-aterioiden hinnat näyttävät olevan dollareissa hilkun verran enemmän kuin Suomen hinnat euroissa. Olen muun muassa ostanut pullon uusiseelantilaista viiniä alle kymmenellä dollarilla ja syönyt maittavan sushilounaan 8,5 dollarilla. Pari päivää ennen lähtöä söin Helsingissä vastaavanlaisen sushiaterian ja maksoin siitä mukisematta 16 euroa. Millaista Suomi-kuvaa tämä levittää Uuteen-Seelantiin? Mitä maorit ajattelevat meistä? Nyt hinnat alas siellä!

Saapumispäivä perjantain vietin suurimmaksi osaksi nukkuen. Lauantaina kävin muun muassa Sky Towerissa, eteläisen pallonpuoliskon korkeimmassa rakennuksessa. Sieltä voi hypätä Sky Jumpin eli käsittääkseni benjihypyn 192 metristä. Päätin harkita asiaa esimerkiksi huomiseen tai ylihuomiseen. Jo tornissa sisällä istuessa huimasi ‒ mutta mukavalla tavalla.

Matkan on määrä jatkua tiistaina pohjoiseen kohti Paihia-nimistä paikkaa. Tykätäänköhän Uudessa-Seelannissa paihialaisvitseistä? Yritänpä keksiä muutaman.

Kuutamolla.

Terveisiä Hong Kongin lentoasemalta. Jatkolentoon on vielä viisi tuntia, mutta onneksi täällä on ilmainen netti. Täällähän se aika kuluu. Olisin ehtinyt ja halunnut pyörähtää keskustassa, mutta rajavirkailijoiden mielestä se ei käy.

Hong Kong näyttää kivalta aseman ikkunoista katsottuna, tosin näkyvyys jää savusumun takia lyhyeksi. Jossain tuolla näyttää silueteista päätellen olevan valtavia kerrostaloja ja niiden takana vuori. Ehkä.

Vähän sumussa olen itsekin. Unet jäivät lähtöyönä alle kahteen tuntiin, ja olen huono nukkumaan lentokoneissa. Olen kai nukkunut muutaman tunnin niissäkin.

Olen ollut matkalla noin vuorokauden. Lähdin kotoa kello kuusi keskiviikkoaamuna. Kello on nyt 4.28 Suomessa ja 10.28 täällä. Muistikuvani kuluneesta matkasta ovat tällä hetkellä hajanaiset, ja kylmiltään olisi hyvin vaikea arvioida, kauanko matka on kestänyt. Ihan kiva fiilis. Ei tänne järkeilemään olla tultu, tahi nukkumaan.

Reilun 11 tunnin lento hirvitti etukäteen, koska lennoilla on yleensä tukalaa, ahdasta ja tylsää. Hikoiluttaa tai pierettää tai vieressä istuu joku haiseva korsto, jonka vararengas ja hartiat eivät pysy omalla puolella. Nyt ei ollut vierustoveria, jalkatilaa oli riittävästi,  lähistöllä ei ollut kovaäänisiä ihmisiä, tarjoilu pelasi. Ilmaista viinaakin sai niin paljon kuin tilasi.

Tilasin vain valkoviinin sekä punaviinin appelsiinituoremehulla. Jälkimmäistä lentoemo ei ymmärtänyt tai hyväksynyt. Aasiassa ei kai tunneta sangriaa. Hän toi punkun ja mehun eri laseissa, jotka sitten miksasin itse.

Katsoin pari leffaakin: uusimman Ice Agen ja 500 Days of Summerin. Ice Age oli kiva. 500 Days oli tylsä.

Passipaniikki!

Noin vuosi sitten pakkailin kamojani kuukauden Karibian-retkelle. Passini oli yksi viimeisistä pakattavista objekteista. Sen säilytyspaikan piti olla selvä, työhuoneen kirjoituspöydän oikeanpuoleisessa, toiseksi ylimmässä vetolaatikossa.

Passia ei kuitenkaan löytynyt sieltä. Nostelin paperit yksi kerrallaan pois laatikosta, papereiden välissä se varmaan on. Ei löytynyt. Ei se mitään. Se on varmaan jossain muussa vetolaatikossa. Ei löytynyt. Ei se mitään. Se on varmaan jossakin kirjoituspöydän vasemman puoleisista vetolaatikoista. Pengoin ne paperi kerrallaan eikä passia näkynyt.

On puoliyö, lähtö on seuraavana aamuna. Passin on siis parasta löytyä! Ehkä se on työhuoneen kaapeissa tai kirjahyllyssä. Kirjahylly on täynnä kirjoja ja lehtiä, ja kaapit ovat täynnä ties mitä. Se tietää raskasta penkomista.

Ei kun nyt tiedän. Se on varmaan yöpöydän laatikossa, makuuhuoneessa. No eipä ole. Makuuhuoneen kirjahyllyssä? Ei näy pikaisesti skannattuna. No mutta, en ole käyttänyt passia edelliskesän Roskilden-matkan jälkeen. Se on selvästikin matkalaukussa.

Nope. Laukku on tyhjä. Samoin ovat kaikkien festarivaatteiden taskut.

Mitähän jos passia ei löydy? Ehtiikö varhain aamulla saada jostain pikapassin? Asia ei oikein selviä poliisilaitoksen nettisivuilta. Tulen siihen käsitykseen, että nopeimmankin passin saamisessa menee ainakin päivä. En voi soittaa poliisiasemalle ja tarkistaa asiaa, koska kello on yksi tai kaksi yöllä. Voi helvetti. Reissu voi siis kusta tähän. Talveni kohokohta ja valopilkku ovat kiinni yhdestä nahkakantisesta vihkosesta.

Nostelen työhuoneen kirjahyllystä lehdet lattialle, lehti kerrallaan. Kokeilen, onko passi jostain käsittämättömästä syystä jonkin kirjan välissä. Jaa-a. Skannaan kolmen huoneenkorkuisen kaapin hyllyt läpi eikä passia näy. Keittiön kaapit, jääkaappi, astiakaapit, no ei tietenkään. Kylppärin kaappi, pesukoneen alus, pöntön taus, ei jälkeäkään.

Aloitan alusta. Kirjoituspöydän laatikot paperi kerrallaan. Otan laatikot pois, katson sohvien alta, tutkin kaikkien vaatteiden taskut ja kaikki matkalaukkuni. Yöpöytä uudestaan, olkkarin kirjahylly uudestaan, kylppäri uudestaan, parveke? Ei. Ehkäpä tämän aikainen tyttöystäväni on viimeisellä vierailullaan vohkinut passini, koska ei halua minun lähtevän? No ei varmasti ole.

Katson taulujen ja pattereiden takaa. Tutkin kaikki mahdolliset tasot joiden päällä voi olla jotain. Sitten loputkin tasot, kuten kattolamppujen varjostimet. Kylmä hiki pukkaa pintaan. Ei voi käydä näin. Saanko edes rahojani takaisin, kun olen omaa tyhmyyttäni tyrinyt kaiken.

Olen väsymyksestä sekaisin. Asia ei etene näin. Makaan hetken sängyllä ja yritän tyhjentää pääni, nukahtamatta kuitenkaan. Passi on varmasti tässä asunnossa. On jotain, mitä en ole etsinnöissäni keksinyt. Suljen koko passin tietoisuudestani hetkeksi. Ehkäpä alitajuntani kehittää minulle ratkaisun, passi löytyy ja sitten hekotan aamuyöllä itsekseni, että miksen mä tätä heti tajunnut!

Hengittelen syvään. Rentoutan ruumiini jäsen kerrallaan. Sormeni tuntuvat lämpimiltä, painavilta, aivan rennoilta. Tunne leviää ranteisiin, sieltä olkavarteen, hartioihin, kasvoihin, rintaan, selkään, vatsaan, alaselkään, lantioon, reisiin, pohkeisiin, varpaisiin.

Kello on viisi aamulla. Olen siis etsinyt passiani viisi tuntia.

Ei se mitään. Nyt ihan iisisti. Joko se löytyy tai sitten olen seuraavankin kuukauden Suomessa. Suomi on hieno maa. On lottovoitto syntyä Suomeen. Vielä yksi kierros. Aloitan kirjoituspöydän toiseksi ylimmästä laatikosta oikealla. Nostelen paperit sieltä niin, että rypistelen niitä samalla.

Toisen tai kolmannen paperin kohdalla tapahtuu niin, että paperia rypistäessä passini putoaa alempien papereiden päälle.

Tiedättehän, kun ne lentoasemilla lätkivät jotain matkatavaroiden tunnistetarroja passienne kanteen? Niistä jää passin kanteen liimaa. Passini oli liimajäämien avulla kiinnittynyt jonkin paperin alle sen verran jämäkästi, että papereita nostellessani passi nousi mukana.

Heko heko. Miksen mä tätä heti tajunnut!

Arvostin nahkakantista pikku vihkostani enemmän kuin koskaan. Pakkasin loput tavarat, nukuin tunnin onnellisena. Heräsin ja tilasin taksin Helsinki-Vantaalle. Matka sai alkaa.

Myöhemmin kuulin, että lentoasemalta voi saada pikapassin saman tien.

Mutta nyt minulla on uusi passi ilman liimanjäämiä. Tänään pakkaan sen ensimmäisenä.