Savua ilman tulta.

On aamuyö. Tuulee niin ettei siltä vohinalta saa nukuttua. Onneksi olen sisällä enkä esimerkiksi ulkona. Olisi kiva nähdä miten tuuli riepottelee jotakin, mutta ikkunasta ei näy mitään mitä tuuli voisi riepotella. Olen budjettihotellissa pääkaupunki Wellingtonissa. Saavuin sen verran myöhään etten ole vielä ehtinyt tutustua kaupunkiin ruokakauppaa syvällisemmin. Nautin oman huoneen rauhasta muutaman päivän äänekkään dormiputken jälkeen. Britit ja saksalaiset, joita matkatoverini ovat 95-prosenttisesti, ovat kivoja, mutta kun luonne vaatii omaa rauhaa niin sitäkin pitää saada.

Kielitaitoni sekä britti- että uudenseelanninenglannissa vaatii petruuta. En meinaa ymmärtää brittien juttuja jos ne eivät hidasta puhettaan minun takiani. Pari brittiä taas on sanonut, että hekään eivät tajua kaikkia kuskin/oppaan mikkiin kailottamista seutuhistoriankuvauksista ja näin selviät vuoristoreitiltä takaisin -ohjeista. Minua ärsyttää sellainen jo kahdesti toistunut tilanne, että kun kysyn kuskilta jotain, tämä hymähtää että "johan mä kerroin sen tuolla bussissa, etkö kuunnellut"? Tekisi mieli sanoa että kuule minä olen se maksava asiakas tässä joten tee sinä työsi äläkä auo päätä. Mutta sen sanominen ei muuttaisi mihinkään sitä seikkaa, että palvelun taso on Uudessa-Seelannissa todella vaihtelevaa.

Myös Kiwi Experiencen bussit ovat kenkkuilleet. Matkalla Paihialta Aucklandiin piti pysähtyä ihmettelemään ja sitten ajaa hissukseen, kun ohjaus alkoi huojua/heilua/hakea/wobblata. Waitomon ja mikä-nyt-olikaan:n välillä ehdittiin ajaa pari minuuttia ennen kuin koneisto alkoi savuta. Korvaavaa kyytiä odotellessa teimme kivan luontokävelyn Waitomon kiiltomatoluolissa. Niin että jos käytte täälläpäin, suosikaa Kiwi Experiencen palveluja, niin sitten niillä on varaa uusia kalustoaan.

Matkaa on siis jäljellä vielä noin viisi viikkoa, joista reilun yhden vietän Australian itäosissa. Moni reppureissaaja on ihmetellyt, miksi matkani kestää vain seitsemän viikkoa. Kotopuolessa hämmästeltiin, että seitsemän viikkoa, aika kauan. Täällä pyörii sellaisia, joilla ei ole kotimaassa työtä eikä muita kiinnikkeitä, mutta jokin minulle tuntematon rahasampo kuitenkin pitää heidät liikkeessä. Mielenkiintoisinta, mitä olen tavannut, oli se amerikkalainen viisi-kuusikymppinen täti, joka myi talonsa ja lähti maailmalle eikä tiedä mihin on seuraavaksi menossa. Amerikkalainen elämänmeno ja politiikka sun muu laajalti tunnettu amerikkalaisuus otti päähän siinä määrin.

Olen Wellingtonissa pari päivää ja jatkan sitten lautalla eteläsaarelle. Sellaista.