Auckland, tuo kiva kaupunki.

Viimeinen päiväni Aucklandissa oli yhtä kiva kuin kaikki päiväni Aucklandissa. Pidän tästä kaupungista tällä hetkellä enemmän kuin mistään muusta kaupungista. Kävin puolen päivän "ilmaisella" bussiretkellä, joka sisälsi kävelyn Aucklandin sillalla, käynnin Devonportin kaupunginosassa sillan toisella puolella ja visiitin jollakin kukkulalla, jonka nimen unohdin.

(Tuo ilmainen päiväretki on bussiretkifirma Kiwi Experiencen maksaville asiakkaille. Tässä maassa saa jatkuvasti kaikenlaista ilmaiseksi. Liity kuntoklubiin nyt niin saat ilmaista parkkiaikaa. Ilmainen netti hotellimme asiakkaille. Osta viidellä kympillä jotakin niin saat kympillä jotakin ilmaiseksi. Peevelin ketkut. Pakkomyynti ei ole hyväntekeväisyyttä. Ei se ole ilmaista, se vain kuuluu hintaan.)

Illemmalla kävin törsäämässä loput käteissatalappuset. Ostin mitä sattui, kuten uusiseelantilaisia matkailu- ja musiikkilehtiä, proteiinipatukoita, vaatteita ja vihreää teetä. Kävin syömässä maittavan ja tietenkin edullisen intialaisaterian, jonkinlaista kotijuustoa pinaattikastikkeessa. Kohta pitää kai alkaa pakata. Sitten nukkumaan. Seuraavat puolitoista vuorokautta pitää istua lentokoneessa ja lentoasemilla. Mutta oli tämä kaikki sen arvoista.

Muutamia satunnaisia, täysin subjektiivisesti arvotettuja, ehkä jopa harhaanjohtavia huomioita tästä vihreiden kukkuloiden maasta:

+ Kaduilla ei pahemmin näe roskia; roskiksia kyllä. Jätteiden lajittelu on Suomea edistyneempää, ja Suomessakin se on ymmärtääkseni maailmanlaajuisesti vertailtuna edistynyttä. Edes tupakantumppeja ei juuri näe kadulla; sen sijaan roskisten reunat ovat mustanaan tupakan tumppaamisesta jääviä jälkiä. Jätteidenlajitteluastioita ja julkisia vessoja on joka kadunkulmassa, pienissäkin kaupungeissa. Yhtään kadullekuseskelijaa en nähnyt.

+ Ravintoloissa ei täälläkään saa tupakoida.

n(eutral) Näiden kello on 11 tuntia Suomea edellä, mutta näiden viestintäteknologia on meitä 11 vuotta jäljessä. Täällä on vielä puhelinkoppeja! Niin ikään joka paikassa on netti"kahviloita" (joista ei välttämättä edes saa kahvia)  kaikilla ei kai ole nettiä kotona. Kaupoista saa vielä C-kasetteja!

‒ Aucklandin keskustassa kävellystä ajasta kohtuuttoman suuri osa menee punaisissa valoissa seisoskeluun. Eikös jalankulkuun pitäisi rohkaista ja yksityisautoilijoita sortaa?

+ Julkinen liikenne kuitenkin pelaa. Suosittelen kuitenkin pitkillä matkoilla bussiliikennettä. Junat ovat hitaita, näiden nopeimman veturin maksiminopeus on 110km/h. Junat keikkuvat, kirskuvat ja kulkevat harvoin, eikä raideverkosto ole kovin kattava.

n Nämä lausuvat sanan pet että [pit]. Puhuvat [wist] coastista ja [lift] hand sidesta. Deck = [dick] ja sex = [six]. Vastaavissa yksitavuisissa sanoissa, joissa ainoa vokaali on i, se i lausutaan vielä vähän voimakkaampana i:nä. Nämä puhuvat hampaat melkein yhdessä, leukoja liikoja liikuttamatta, ja ovat laiskoja lausumaan r-kirjainta.

‒ Täkäläiset asiakaspalvelijat pitävät ruokataukonsa tiskin takana. Jos shoppailee päivän, on todennäköistä tavata ainakin yksi myyjä, joka joutuu mussuttamaan suunsa tyhjäksi ennen kuin voi palvella asiakastaan. Tai sitten hän asiakaspalvelee ruoka suussa.

‒ Tylyn asiakaspalvelun syy tuntuu olevan yleensä se, että asiakas ei ymmärrä kuulemaansa kiwienglantia ekalla lausumalla tai että myyjä ja asiakas eivät jotenkin muuten välittömästi ymmärrä toisiaan. Esimerkkinä ne bussikuskit, joista aiemmin kerroin, jotka hölpöttävät mikkiinsä mitä hölpöttävät, ja jos niiltä sitten kysyy jotakin jostakin aikaisemmin mikkiinhölpötetystä aiheesta, ne kimmastuvat että johan mä kerroin tuon, etkö kuunnellut. Christchurchin lentokentällä olin kiinnittämässä nimilappua lentoasemalle Australian-matkan ajaksi säilöön jäävään matkalaukkuuni, kun joku aasialainen matkustaja tuli kysymään jotakin hintoihin liittyvää. Kun ei asiakas heti ykkösellä ymmärtänyt, (ukrainalaissyntyinen) myyjä Helga pyöritteli minulle silmiään ja sanoi että tule sinä nyt hoitamaan asiasi loppuun kun ei tästä tuon kanssa tule mitään. Tuli ikävä olo aasialaisen puolesta. Eräänä päivänä Christchurchissa yritin ostaa sellaista Spice Ice -tyyppistä karkkisekamelskajäätelöä ja kysyin, että saanko itse valita karkkini siihen. Myyjä näytti kuvia valmiista annoksista ja sanoi että tuossa ovat vaihtoehdot. Sanoin että näin ne, mutta olisiko sellainen vaihtoehto mahdollinen, että saisin itse valita siihen haluamani karkit. Emäntä kävi todella tylyksi ja teki lopulta valitsemani valmisannoksen sen näköisenä, että pilasin hänen päivänsä. Lähtiessäni sanoin, että olipa muuten tylyä palvelua. Myyjä sanoi: "No kun en ymmärtänyt sinua!" Niinpä.

n Täällä on kaikki muu halpaa paitsi kaikenlaiset vierasmaalaisille tarkoitetut aktiviteetit. Jos muuttaisin Uuteen-Seelantiin, harkitsisin jonkin elämysmatkailuyrityksen perustamista. Ajeluttaisin aasialaisia pikaveneellä ja veloittaisin 60 taalaa per pää per puolen tunnin kyyti. Hypyttäisin sakemanneja kumiköyden varassa sillalta, 180 nz$/hyppy. Ratsastuttaisin väkeä hevosella, kävelyttäisin Tarun sormusten herrasta kuvauspaikoilla, veisin katsomaan valaita. Kai sillä eläisi.

+ Siis Auckland on todellakin parasta maailmassa juuri nyt. Enkä osaa edes selittää miksi. Sen vain tuntee kun näin käy.

Talletus kuvapankkiin.

Seal ja Heidi Klum lomalla Kaikouran rantakivikossa.

Kalapurilaiseni pihvi on epäilyttävän paljon kalan muotoinen.

















Lisää Uuden-Seelannin villiä luontoa. Juujuu.

Parasta maailmassa: sushijuna! Raflan nimi on siis Sushi Train ja liikeidea se, että voit napsia mieleisiäsi sushiannoksia hiljakseen liikkuvalta liukuhihnalta. Kunkin värisellä lautasella on oma hintansa. Kun olet syönyt ja tilaat laskun, tarjoilija laskee hinnan tyhjien lautastesi perusteella.

Queenstown köysiratavaunusta nähtynä.

Pala Aucklandin keskustaa.

Aito ja originelli.

Kiwi on siis Uuden-Seelannin kansalliseläin, jos ei joku tiennyt. Lentokyvytön mutta jaloistaan nopea, sympaattinen, linnuksi harvinainen nisäkäsmäinen lintu. Kiwillä tarkoitetaan lisäksi erästä hedelmää sekä epävirallisesti uusiseelantilaista ihmistä. Se, mikä useimmiten näkyy lukuisten kiwi-alkuisten tuotemerkkien ja yritysten logoissa (paitsi kansallisen lentoyhtiön, joka on nimeltään ihan vain Air New Zealand), on kuitenkin juuri se pitkänokkainen, karvapallomainen, kissankokoinen, lentokyvytön lintu.

Tajusin juuri, että ensihavaintoni kiwi-linnusta tapahtui tavallaan joskus 1980-90-lukujen taitteessa, kun pelasimme kaverin Amigalla New Zealand Storya. Tasohyppelypeli saattoi olla alkusysäykseni kummalliselle kiinnostukselleni tätä maata kohtaan. Tajusin vasta, että se "tipu", jolla pelissä seikkailtiin, oli itse asiassa kiwi-lintu.

En onnistunut näkemään kiwiä luonnossa, joten se oli käytävä havaitsemassa Aucklandin eläintarhassa. Niitä näkee lähinnä eläintarhoissa ja erinäisissä kiwi-kasvattamoissa, joista kiwit lasketaan luontoon, jossa kiweistä pieni osa selviää aikuisiksi asti. Luonnossa kiwejä ei ole helppo havaita, koska ne liikkuvat öisin ja koska niiden kanta on romahtanut.

Laji ei aikoinaan kehittänyt itselleen lentokykyä, kuten linnuilla yleensä on tapana. Kiwin ei tarvinnut, sillä kaukana muusta maailmasta kehittyneelle saariparille ei ollut siunaantunut petoja, joita kiwi kiinnostaisi ravintotieteellisestä näkökulmasta.

Sitten tuli ihminen ja toi mukanaan koirat, kissat, rotat, siat ja opossumit. Varsinkin viimeksi mainitut ovat olleet riesa kiwille ja näille ihmiskiweille, jotka haluavat varjella söpöä kansallislintuaan. Opossumi tuotiin Australiasta 1800-luvulla turkiseläimeksi, ja nyt ihminen on siitä vihainen opossumille. Kiwi Experience -matkafirman esitteessä rohkaistaan turistia tukemaan opossumivihaa. Esitteessä neuvotaan ajamaan opossumin päälle, jos sellaisen näkee tiellä, lähtemään jonkun farmarin avuksi opossumimetsälle, maistamaan opossumipiirakkaa tai ostamaan matkamuistoksi opossuminturkista tehdyt nänninlämmittimet.

Uusiseelantilaisilla on syytä olla näreissään, sillä opossumi ei syö ainoastaan heidän kiwi-lintujaan vaan myös heidän metsiään. Uuden-Seelannin 70 miljoonaa opossumia syö vuodessa seitsemän ja puoli miljoonaa tonnia heidän kasvillisuuttaan.

Haluaisin tietää, paljonko ihminen kuluttaa vuodessa Uuden-Seelannin luonnonvaroja. Yltääkö opossumin tasolle kulutuksessaan? Otan selvää, jos joku maksaa. Tuntitaksani on 59 euroa + alv.

Kiwin paikka maailmassa.

Maailman vanhin ja nuorin ja suurin ja pienin.

Sitten edellisen merkinnän olen käynyt Lake Mahinapualla, Franz Josefissa ja Wanakassa. Nyt vietän pitkää viikonloppua Queenstownissa. Reittikarttani muuten löytyy täältä: http://www.kiwiexperience.com/rangi-nz-pass.aspx#map



Aloitin siis Aucklandista, kävin Paihialla, jätin pohjoissaaren kohteista sairastelun takia väliin Mercury Bayn ja Rotoruan ja kävin lisäksi omin päin jo Christchurchissa, joka on reittisuunnitelman mukaan Queenstownista seuraava kohde.


Lake Mahinapua oli pienenpieni korpikohde. Siellä on kuulemma spektakulaarinen järvi, mutta kurjan sään takia kukaan meistä ei tainnut käydä siellä. Franz Josefissa on kuulemma maailman nopeimmin liikkuva jäätikkö, jossa useimmat seurueestamme kävivät opastetulla retkellä. Minä en käynyt, koska etniseen taustaani liittyvistä syistä minua ei huvittanut maksaa pakkasessa talsimisesta. Kävin kuitenkin itsenäisellä luontokävelyllä jäätikön läheisyydessä.

Wanakassa hauskinta oli Wanakan illuusioteemapuistossa sijaitseva 3D-labyrintti, jossa on määrä löytää tiensä kaikkiin neljään sokkelon kulmissa sijaitsevaan torniin. Labyrintissä on 1,5 kilometriä käytävää ja useimmat kävijät vipeltävät 3-5 kilometriä selvittääkseen tehtävän. Itse ehdin löytää kaksi tornia siinä rajoitetussa ajassa, joka meillä oli käytössä tuossa kohteessa.

Wanakassa oli myös upea järvimaisema, josta en jostain kummasta syystä ottanut yhtään kuvaa. Järveä on myös Queenstownissa:

Parasta olisi, jos vesi tyytyisi pysymään siinä järvessä ja valuisi hanoista niin haluttaessa. Sää on Queenstownissa, kuten oikeastaan muuallakin eteläsaarella, keskimäärin viileä, pilvinen, sateinen ja täällä Queenstownissa harvinaisen arvaamaton. Kanadalaisen huonekaverini laskuvarjohyppy on peruutettu jo kuudesti sään takia (ja kerran oma-aloitteisesti krapulan takia). Minunkin kai kuuluisi hypätä laskuvarjohyppy nyt, kun ollaan NZ:n seikkailupääkaupungissa. Täällä on seikkailuyrityksiä joka kadunkulmassa. Tuolla on benjikeskus, tuolta voi varata koskiajelun, tuolla kaikkea kiipeilyyn liittyvää... Extreme-elämykset ovat Uudessa-Seelannissa iso ja kallis bisnes. Taidan tyytyä niihin elämyksiin, joita olen nyt tehnyt: sky jump Aucklandissa, jetboat-ajelu en-muista-missä, ja benjihyppy eilen jossain Queenstownin liepeillä.

Hyppäsin siis 43 metrin korkeudesta sillalta, jota mainostetaan maailman ensimmäisenä benjipaikkana (tässä maassa vähän kaikkea mainostetaan turisteille erilaisilla superlatiiveilla: eteläisen pallonpuoliskon korkein rakennus, täällä aurinko nousee ensimmäisenä maailmassa, maailman nopeimmin liikkuva jäätikkö, maailman eteläisin kaupunki [tosin iso osa Etelä-Amerikkaa on Uuden-Seelannin eteläkärkeä etelämpänä, ja nettilähteiden mukaan silläkin alueella on kaupunkeja...]).

Varasin tämänkin hypyn hetken mielijohteesta, ja muutaman minuutin päästä jo jonotin vuoroani. Yksi ruotsalainen jamppa tuli siihen kyselemään että hermostuttaako eka benjihyppy. Sanoin tyynesti, että ei yhtään, ei tunnu missään verrattuna Aucklandin hyppyyn. Häiskä nauroi jälkeenpäin, että varmuuteni taisi vähän ropista siinä reunalla seistessä. Tapani mukaan en meinannut päästää kaiteesta irti ja kysyin pari kolme kertaa henkilöstöltä, että onko köysi nyt tiukasi kiinni, onko kaikki valmista, voinko nyt hypätä.

Ja sitten mentiin. Se muutama ensimmäinen sekunti, kun pudotus on vapaata eikä köysi vielä vaikuta liikkeeseeni millään tavalla, tuntuu kamalalta. Sitten kun vauhti hidastuu ja ponnahtaa kerran ylös, tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Eipä siitä sen enempää. Tulipahan tämäkin viimein tehtyä.

 

Matkaa on takana reilut viisi viikkoa. Kahden viikon päästä olen taas Suomessa. Mukavaa on ollut, mutta mukavaa on myös palata kotiin.

Rajan takana.

 

Nyt olen taas Uudessa-Seelannissa, tarkemmin sanoen 9 000 asukkaan juna-asemakaupungissa nimeltä Greymouth. Kuvassa tämänhetkinen asuinpaikkani tässä sumuisessa aavekaupungissa (hotellini kuvassa taka-alalla).

Huomenna siirryn eteläsaaren länsirannikkoa alaspäin Lake Mahinapualle, ylihuomenna Franz Josefiin, loppuviikosta neljäksi päiväksi Queenstowniin, josta suunta lopulta vaihtuu kohti pohjoista ja enää reilun kahden viikon päässä häämöttävää paluulentoa Suomeen.

Parasta juuri nyt: kaverini Marko ilmoitti tulevansa Uuteen-Seelantiin ensi viikolla. Yllätyin iloisesti, vaikka hän jo marraskuun lopulla sanoikin olevansa ehkä harkitsemassa, josko lähtisi Helsingistä visiitille.

Joulu ja uusivuosi.

Olin siis joulun ja uudenvuoden Australiassa. Lensin jouluaatonaattona Sydneyhyn ja kiertelin vähän kaupungilla suomalaisen kaverini kanssa. Aattona tapasin Australiassa asuvan kummitätini ja hänen miehensä ensimmäistä kertaa noin 12 vuoteen. Ajoimme kuusi tuntia pohjoiseen, pieneen rantakylään nimeltä Crescent Head.

Siellä tapasin ensimmäistä kertaa kummini seitsenvuotiaan pojan Martin, joka oli tullut Crescent Headiin jo aikaisemmin isovanhempiensa kanssa.

Ja Marttihan oli kiva poika. Ja Marjoa, Steveniä, Sipo-tätiä ja Esoa oli myös oikein mukava nähdä. Vietimme Australialaisen joulun, johon kuului lahjojen avaaminen vasta jouluaamuna, sellaiset karkinmuotoiset jouluylläripaketit (minä sain omastani kynsisakset) ja jouluohjelma, jonka eteen Martti oli nähnyt vaivaa mutta josta valitettavasti missasin osan kun en herännyt. Martti oli herännyt jo aamukuudelta nähdäkseen, toiko pukki Nintendo DS -käsipelikonsolin. Ja toihan se DS:n. Joulupöydässä oli ostereita, jättikatkarapuja, australialaista hedelmävanukasta ja muuta hyvää. Joulu oli hieno kokemus ja toi vähän pahan mielen siitä, että olen niin huono ja laiska pitämään sukulaisiini yhteyttä. Yritän muuttua.

Moni on jo tekstitellyt Suomesta, että näkyykö kenguruita. En nähnyt varsinaista kengurua, mutta näin monta wallabia, sellaista pientä wannabe-kengurua. Kai nekin lasketaan.

Näin Brisbanen

ja Melbournen,

ja kuinka vuosikymmen vaihtuu Sydneyssä.

Muutama hajahuomio tältä reilun viikon ekskursiolta.

+ Oostraelian aksentti miellyttää korvaani jostain syystä.

‒ Itärannikolla ei harmi vain näe, kuinka aurinko laskee meren taa.

+ Aurinkoa kuitenkin riitti. Kuumimpina päivinä oli 35 astetta. Ihan sama, onko aamuyö ja meriviima ja sataako kaatamalla ‒ ulkona tarkenee shortseissa ja t-paidassa.

+ Kaikki maailman mukavat saksalaiset ovat ilmeisesti kerääntyneet Melbourneen.

‒ Maassa on kallista Uuteen-Seelantiin verrattuna. Halvempaa kuin Suomessa, mutta silti kallista.

‒ Välimatkat ovat pitkiä. Yhdestä itärannikon kaupungista toiseen on helposti parin‒kolmen päivän ajomatka. Pelkästään Sydneyssä välimatkat hämmentävät härmän urpoa. Eräskin kaupungin hotelli mainosti itseään netissä sillä, että sieltä on keskustaan vain tunnin automatka.

+ Melbournen ilmainen raitiovaunulinja ja ilmaiset kuljetukset biitsille. Lisää ilmaista joukkoliikennettä tähän maailmaan, kiitos.

‒ Australiassa isoveli valvoo ja uhoaa. Jokaisessa kieltomerkissä, jossa kielletään jokin rangaistava asia, kerrotaan maksimirangaistus, niin kuin ei jo muuten täysipäinen ihminen ymmärtäisi omaa kieltään. Maksimirangaistuksesta (yleensä jokin sakkosumma) jokainen voi tahollaan laskea, onko minulla varaa rikkoa kieltoa.

+ Ilmastointi pelaa melkein kaikissa liikennevälineissä ja sisätiloissa. Sisällä ehtii unohtaa, kuinka kuuma ulkona on.

Yök.

Tahdon kuulla jonkun ravitsemustieteilijän näkemyksen tästä väitteestä: parasta ihmisravintoa on sellainen ravinto, jota ihminen pystyy syömään oksennustaudin toipumisvaiheessa. Hyvän terveystilan ja sen vaiheen, kun edes vesi ei pysy sisällä, välivaiheessa elimistö hylkii kaikkea sellaista, mitä se ei tarvitse: sokeria, huonoja rasvoja, lisä- ja säilöntäaineita...

Annokset on hyvä pitää pieninä ‒ näin ainakin koe-eläimet ovat eläneet pidempään kuin tuhdisti ruokitut. Suuren osan ateriasta kannattaa olla tuoretta, kevyttä ja prosessoimatonta.

Tämä on hyvä muistaa varsinkin ulkomailla, jos ruoat eivät ole tuttuja. Parasta ihmisravintoa ei luultavasti ole se epämääräinen kiinalainen tölkkimuona, josta Australiassa sairastamani oksennustautini todennäköisesti johtui. Ainakin taudin oireet meinaavat yhä uusia, kun ajattelen sitä korvavahan makuista nuudelinlisäkekasaa. Tuskin se syötäessä maistui korvavahalta ‒ en kai silloin olisi syönyt koko satsia ‒ mutta ehkäpä aivoni haluavat pitää minut jatkossa poissa epämääräisten säilykkeiden kimpusta.

Osan ykätautivuorokaudestani matkustin eri kulkuvälineillä. Onneksi julkisia vessoja on. Toisen osan taudin vaatimasta ajasta yritin nukkua kahdeksan hengen dormissa, siinä perimmäisessä yläpunkassa. Sieltä ei kiva herätä parin tunnin välein ja livistää kiireellä vessaan etsien pimeässä jalansijaa matkatavaroiden seasta. Mutta nuorille ja terveille budjettireissaajille suosittelen juuri niitä monen hengen sekadormeja, joissa on huojuvat kerroshetekat ja lattia rojun peitossa ja katto halkeilee ja keittiöissä ja vessoissa kaikki on likaista. Suosittelen niitä, koska siellä on halpaa asua, siellä tapaa jatkuvasti mielenkiintoisia ihmisiä ja siellä asuessa tulee myös tutustuttua kaupunkiin; kämpille ei tee mieli jäädä jumittamaan.