Kakkosluokan luksusta.

Tein viikonloppuna Suomen sisäisen junamatkan. Ostin kakkosluokan paikkalipun. Paikkani sijaitsi sellaisessa mukavassa yksityisessä hytissä. Sellaiset hytit olivat ennen ykkösluokan paikkoja. Nykyisen ykkösluokan erottaa vain penkkien väristä ja siitä, että osaston ovessa lukee se ykkösluokka.

Pari viikkoa sitten junassa joku pärski takanani sen verran, että päätin siirtyä pärskeiden tieltä muualle. Ykkösluokassa oli tilaa. Ehdin istua noin minuutin ennen kuin kondyktööri tuli. Annoin lippuni hänelle ja esitin viatonta. Hän kuitenkin huomautti, että olen väärällä osastolla. Sanoin, että ai anteeksi, en tajunnut, että tämä on eri luokka. Penkit ovat yhtä pehmeitä, jalkatilaa on saman verran ja niin edelleen.

Entisaikain luksus on nyt kakkosluokan rahvasta varten. Luksusta on tyytyä tavalliseen.

Tämä pätee ulkomailla matkustamiseen. Minä, pätkätöillä ja pienyritystoiminnalla itseni vaihtelevan tasoisesti elättävä nuorimies, matkustan toiselle puolelle maapalloa. Työtön kaverini otti taannoin äkkilähdön Miamiin. Tavaratalossa työskentelevä ystäväni lähtee pariksi kuukaudeksi Aasiaan reppureissaamaan.

Kolmas kaveri irtisanoi asuntonsa ja lähti puolisonsa sekä kahden lapsensa kanssa kolmeksi kuukaudeksi Intiaan. Reissu maksoi hänen mukaansa koko perheeltä vähemmän kuin minun elämiseni Suomessa maksoi nuo samat kolme kuukautta. Intian-lennot + majoitus + bussimatkat + ruoat x 4 = muutama tonni.

Tunnen viisi-kuusikymppisiä yritysjohtajia ja muita hyvinkin äveriäitä ihmisiä, jotka viettävät lomat mökillä. He käyvät harvakseltaan kotikaupungin teatterissa, ajavat tavallisten ihmisten autoilla, harrastavat jotain halpaa kuten sauvakävelyä, kokkaavat juhlapäivällisensä kotona itse.

Kai he ovat jo nähneet kaiken.

Kondyktööri huomautti, että no onhan täällä ykkösluokassa rauhallisempaa kuin kakkosessa. Täällä saa kuulokkeet ja päivän lehdet, kahviakin. No joo joo, mä vaihdan vaunua.