Takauma Pariisista.

Kohta nähdään, voiko Aucklandissa viettää koko päivän katukahviloissa tarkkaillen ohikulkijoita.

Näin eräistä Euroopan metropoleista kerrotaan matkailumainoksissa ja naistenlehdissä: Pariisin/Rooman/Barcelonan idyllisissä kadunvarsikuppiloissa voit istua koko päivän ja tarkkailla ohikulkevia ihmisiä. Englanninkielisissä matkailublogeissa touhua kutsutaan people-watchingiksi.

Kuulostaa aika saatanan tylsältä, mutta mitäpä muutakaan Pariisissa voi tehdä. Vietin viime tammikuussa yhden päivän Pariisissa matkailumainosten suosikkisuositusta noudattaen. Tällainen oli ihmistarkkailupäiväni Pariisissa:

On perjantai.

Istun kahvilassa Pariisin itälaidalla, Ménilmontantin kaupunginosassa. Ulkona kahvilan edustalla on pöytiä ja tuoleja. Niillä istutaan, vaikka on tammikuu ja pakkasta. Hulluja nuo gallialaiset.

Terassilla istuu varakkaan mutta ei kovin tyylikkään näköinen nainen, noin 50¬60-vuotias. Naisella on aurinkolasit sekä turkistakki, jonka valmistusprosessissa on rääkätty hengiltä monta nisäkästä. Vähän nuorempi mies juttelee naisen kanssa. Miehellä on kainalossaan seinäkalenteri.


Hei, tuon katua ylittävän naisen näin eilen pikaruokalassa! Nainen lähti kassalle ostamaan lastenateriaa ja jätti tytön siksi aikaa tuttavan huostaan. Tyttö pudotti ilmapallonsa lattialle toivoen, että äiti tulee nostamaan. Ei tullut. Tyttö alkoi itkeä ja huutaa korvia viiltävällä äänellä: maman, maman.

Vastapäätä kahvilaa on apteekki. Niitä on Pariisissa paljon, melkein joka korttelissa. Ranskalaiset ovat kai sairaampia kuin suomalaiset. Tai ehkä he ovat terveitä niiden apteekkien ansiosta. Apteekissa on näyteikkuna, jonka yllä on vihreä risti. Ristissä vilkkuu led-valoja kuin kasinon mainoskyltissä. Epileptikko voisi saada valoshowsta kohtauksen. Apu olisi lähellä.

Apteekin vieressä on leipomo. Sieltä vaappuu nainen, jolla on kädessään kassi. Nainen heiluttaa kävellessään vapaata kättä kuin pikakävelijä tai varjonyrkkeilijä. Nainen on Ritva Santavuoren näköinen.

Siitä leipomosta saa eurolla vastapaistetun patongin, josta riittää koko päiväksi. Hedelmät täytyy hakea toisesta liikkeestä, juustot taas muualta ja leikkeleet lihakaupasta. Pariisin lähiöistä on vaikeaa löytää kauppaa, josta saisi kaikki aamiaistarvikkeet kerralla. Ranska on pikkupuotien maa.

Kahvilaan kävelee edesmenneen näyttelijän Esko Nikkarin ranskalaisversio. Harmaat mursuviikset on muotoiltu Hercule Poirot -mallisesti mutkalle siten, että kärjet sojottavat hattua kohti. Kasvojen uurteista ei erotu, onko miehellä valtavat silmäpussit vai hämäävätkö silmälasinkehysten varjot.

Maailmassa on kohta seitsemän miljardia ihmistä, joten erilaisia naamoja ei mitenkään riitä kaikille. Siksi ulkomailla näkee jatkuvasti tuttavien ja julkkisten näköisolentoja. Niiden bongailu on ehkä hauskinta people-watchingissa.

Taas joku kävelee ohi kalenteri kainalossaan. Ehkä lähistöllä jaetaan ilmaisia kalentereita alkaneelle vuodelle.

Siemailen haaleaa cafe au laitia, jossa kelluu ruskeita pikku hiutaleita. Olen ollut nyt kuukauden maailmalla, enkä ole kertaakaan saanut hyvää kahvia. En Ranskassa, en Karibialla. Olen alkanut arvostaa suomalaista kahvia, joskin suhteeni siihen muuttuu ulkomaanmatkoilla aina.

Espanjassa sain missä tahansa niin hyvää kahvia, että Juhla-Mokka maistui sen jälkeen sahanpurulta ja poltetulta viljalta. Brittiläinen pikakahvi taas pani ikävöimään omaa kahvinkeitintä.

Ranskalainen tee on hyvää.


---

Nyt istun itsekin terassilla, lämpölampun alla. Jollain kahviloita esittelevällä nettisivustolla kehuttiin tätä kahvila-ravintolaa yhdeksi Pariisin parhaista paikoista tarkkailla ihmisiä.

Kadun toisella puolella on oopperatalo ja kivenheiton päässä Lafayetten ostoskeskus, jossa on juuri tammikuun alennusmyynnit. Tonnin villapaidan saa nyt 700 eurolla. Näillä kulmilla köyhiä näkee päivisin vain kerjäämässä ja iltaisin, kun ne käpertyvät nukkumaan vaahtomuovipatjoilleen. Kodittomana lienee helpompaa jossakin, missä ei ole talvellakaan pakkasta.

”Lai-lala-laa-laa, lalalala lee-loo”, laulaa vieressäni seisova Mr. Beanin näköinen tarjoilija. Myös Mr. Bean tarkkailee ohikulkijoita, sillä tarjoilun ohella hän toimii sisäänheittäjänä. Hoilotus keskeytyy, kun ohi kävelee joku turistin näköinen. Sitten huudellaan bonjouria ja liikkeen tuotevalikoimaa.

Bonjour! Sandwich, soup, omelette?

Bean on hyvä työssään. Noin kerran minuutissa hän huutelee kahvilalleen asiakkaan. Välillä hän vaihtaa vahtivuoroa toisen miestarjoilijan kanssa. Se toinen tarjoilija tepastelee hassuilla marssiaskelilla pysäytellessään ohikulkijoita. Jututtaessaan näitä hän kumartelee niin kuin kana nokkii. Silti tarjoilijakaksikon touhu näyttää luontevalta puuhastelulta muun työn ohessa.

Lai-lala-laa-laa, lalal… bonjour! Sandwich, soup, omelette?

Markkinointistrategialla on joihinkin ihmisiin luotaantyöntävä vaikutus. Menutolppaa tutkinut itämaalaisryhmä poistuu ärsyyntyneen näköisenä, kun Mr. Bean käy tuputtamassa näille omelettiaan. Heidän yksityisyyttään on loukattu.

Suomessa sisäänheittäjiä ei juuri näe, ehkä siksi, että kulttuurissamme arvostamme julkisrauhaa ja riittävää tilaa oman kehon ympärillä.

Suomalaisten yksityisyttä poljetaan erityisen räikeästi apteekeissa, joissa on asiakkaiden häiriköintiin erikoistuneita farmaseutteja enemmän kuin asiakkaita. Vierelle hivuttautuneen farmaseutin sanat ”hei, olisinko voinut olla avuksi” voivat sekä säikäyttää että pilata päivän, jos olisi halunnut ostaa tuotteensa omin avuin ja poistua vähin äänin. Joskus palvelu vain on liian ystävällistä.

Tarjoilija tuo laskun laihasta maitokahvista. ”Viisi euroa?” huudahdan vaistomaisesti.

”Viisi euroa”, Bean vahvistaa.

---

Tarkkailen turisteja Eiffel-tornin ykköstasanteen kahvilasta. Tasanteella on joulukuusen näköinen koristehäkkyrä, jonka sisässä turistit irvistelevät iloisesti, kun niiden kaverit ottavat niistä valokuvia. Tasanteella on myös lumenvalkoinen, parimetrinen pienoismalli Eiffel-tornista. Eiffel-torni Eiffel-tornissa - kuinka nokkelaa.

Turistien kamerakäytöksessä on kansallisia eroja. Eurooppalaiset kuvaavat hillitysti, yksikin kuva kohteesta saattaa riittää. Japanilaisryhmät tunnistaa äänestä, kun kamerat räpsyvät taukoamatta ja ooh-huudot raikuvat.

Myös eteläamerikkalaiset kuvaavat paljon, mutta heillä se on ihmiskeskeisempää. He ottavat toisistaan käsittämättömät määrät ryhmäkuvia, joissa kaikki hymyilevät. Katsovatkohan he todella kotona kaikki ne kuvat? Muistelevatko he kuvien ääressä, että tuossa me ollaan tuon baarin nurkkapöydässä, ja hei tuossa me ollaan ihan samassa kohdassa 15 sekuntia myöhemmin?

Jos joku tarkkailee minua, hän saattaisi nähdä yksinäisen nuorenmiehen, jolla ei ole Pariisissa parempaa tekemistä kuin katsella kahvilan ikkunasta ja kirjoittaa jotain muistilehtiöönsä. Tai ehkä hän näkisi taiteilijasielun, joka etsii runoihinsa inspiraatiota suurkaupungin sykkeestä, niin kuin nuori Mika Waltari aikoinaan.

"Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon", Waltari kirjoitti romaanissa Suuri illusioni (1928).

80 vuotta myöhemmin minä tunnen olemuksessani lounaspatongin majoneesin, kaiken sen rasvan, luonnottoman makean kolajuoman, sokerin synteettisen energian, hermojeni värinän. Ateria on syntisen maukas. Tilaisin toisen, mutta kaupungin turmelus kutsuu.

---

Viimeinen tarkkailuasemani on anniskeluravintola lähellä Louvren taidemuseota. Suunnilleen kolmekymppinen pariskunta pysähtyy ikkunan takana kohdalleni. Nainen antaa miehen haukata leivoksestaan. Leivos on tehty voitaikinaan.

Kiinalainen tai ehkä japanilainen turisti kävelee ohi katse kiinni kartassa. Jos vastassa olisi lampputolppa, tulisi lystikäs törmäys. Harmaatukkainen herra laahustaa kumarassa. Hän pitää käsiä selän takana sen näköisesti kuin ote pitäisi selkärangan koossa.

Ahaa, harmaa pipo ja olkalaukku. Onpa kaunis nainen. Hmm, valkoinen takki.

Entä sitten? Tämänkö pitäisi avata silmäni likaisen ja kalliin kaupungin kauneudelle? Ainakin talvella people-watching on tylsää. Missä kaikki romantiikka, missä metropolin syke? Sisäinen Waltarini ei tahdo vapautua. Kaipaan toimintaleffoja, heavy metalia, Facebookia.

Nettipelejä, festareita, energiajuomia. Dvd:itä, yökerhoja, aamujatkoja, loputonta toimintaa.

Talvella ranskalainen on aivan kuin suomalainenkin. Hän kävelee nopeasti etukenossa, auraa ilmaa kumaralla päällään, tahtoo sisälle lämpimään. Kireä Michelin-mies toppatakissaan, kännykkä korvallaan. Ja ranskan kieli, Jari Tervoa lainatakseni, kuulostaa siltä kuin jos pissisi sillalta jokeen.


Näyttelijä Kevin Spaceyn näköinen mies kävelee ohi reippain askelin, hymyillen. Mies näyttää siltä, että hänellä on ollut hyvä päivä. Hän pitää päänsä pystyssä.

Hyvästiksi.

Minun ja ystävieni tarve tavata toisiamme on suurimmillaan aina silloin, kun jokin tapaamista puoltavista osapuolista on lähdössä pois Suomesta viikkoa pidemmäksi ajaksi. "Pitää hei nähä ennen ku lähet."

Näissä olosuhteissa näkemistä haluavat osapuolet todella tapaavat suuremmalla todennäköisyydellä kuin silloin, kun tapaamisen syy ei liity kenenkään lähtöön ulkomaille - silloin "Nähdään!" on small talkia, jonka toteutuminen on yhtä todennäköistä kuin epätodennäköistä.

Olen tavannut näinä viikkoina kavereita, joita en ollut ennen näitä viikkoja tavannut yli puoleen vuoteen. Olen poissa vain seitsemän viikkoa, ja se seitsemän viikkoa tuntuu vähäiseltä lisäviiveeltä, jos viiveen suhteuttaa siihen, että johan tässä on pärjätty puoli vuotta ilman toisiamme.

Einstein ei huomannut huomauttaa, että kaiken ei tarvitse olla niin suhteellista. Ystäviä kannattaa tavata. Veruke kuin veruke.

Kakkosluokan luksusta.

Tein viikonloppuna Suomen sisäisen junamatkan. Ostin kakkosluokan paikkalipun. Paikkani sijaitsi sellaisessa mukavassa yksityisessä hytissä. Sellaiset hytit olivat ennen ykkösluokan paikkoja. Nykyisen ykkösluokan erottaa vain penkkien väristä ja siitä, että osaston ovessa lukee se ykkösluokka.

Pari viikkoa sitten junassa joku pärski takanani sen verran, että päätin siirtyä pärskeiden tieltä muualle. Ykkösluokassa oli tilaa. Ehdin istua noin minuutin ennen kuin kondyktööri tuli. Annoin lippuni hänelle ja esitin viatonta. Hän kuitenkin huomautti, että olen väärällä osastolla. Sanoin, että ai anteeksi, en tajunnut, että tämä on eri luokka. Penkit ovat yhtä pehmeitä, jalkatilaa on saman verran ja niin edelleen.

Entisaikain luksus on nyt kakkosluokan rahvasta varten. Luksusta on tyytyä tavalliseen.

Tämä pätee ulkomailla matkustamiseen. Minä, pätkätöillä ja pienyritystoiminnalla itseni vaihtelevan tasoisesti elättävä nuorimies, matkustan toiselle puolelle maapalloa. Työtön kaverini otti taannoin äkkilähdön Miamiin. Tavaratalossa työskentelevä ystäväni lähtee pariksi kuukaudeksi Aasiaan reppureissaamaan.

Kolmas kaveri irtisanoi asuntonsa ja lähti puolisonsa sekä kahden lapsensa kanssa kolmeksi kuukaudeksi Intiaan. Reissu maksoi hänen mukaansa koko perheeltä vähemmän kuin minun elämiseni Suomessa maksoi nuo samat kolme kuukautta. Intian-lennot + majoitus + bussimatkat + ruoat x 4 = muutama tonni.

Tunnen viisi-kuusikymppisiä yritysjohtajia ja muita hyvinkin äveriäitä ihmisiä, jotka viettävät lomat mökillä. He käyvät harvakseltaan kotikaupungin teatterissa, ajavat tavallisten ihmisten autoilla, harrastavat jotain halpaa kuten sauvakävelyä, kokkaavat juhlapäivällisensä kotona itse.

Kai he ovat jo nähneet kaiken.

Kondyktööri huomautti, että no onhan täällä ykkösluokassa rauhallisempaa kuin kakkosessa. Täällä saa kuulokkeet ja päivän lehdet, kahviakin. No joo joo, mä vaihdan vaunua.

Jäätä ja tulta.

Mahtavaa. Tänään samassa tv-uutislähetyksessä kerrottiin sekä Uuden-Seelannin eteläosia kohti lipuvista jäävuorista sekä Australian itäosissa riehuvista tulipaloista.

En nyt jaksa selvitellä tulen ja jään lämpötilaa. Mutta jos jää on esimerkiksi -20-asteista ja tuli +500-asteista, niistä laskettu keskilämpötila taitaa olla hieman liikaa. Toivottavasti kohtaan matkallani vain kivoja asioita, mikä on tietenkin liikaa toivottu seitsemänviikkoiselta pienen budjetin matkalta, jonka reissaan enimmäkseen yksin.

Tällä viikolla luin myös Brittein saarten luoteisosissa riehuvista tulvista, jotka ovat seudun historian kai pahimmat. Turkissa maanvyörymät tappoivat useita.

Myös Kööpenhaminan joulukuisesta ilmastokokouksesta on ennakkouutisoitu yhä enemmän. Tämä kaikki ilmastokeskustelu plus oma U-S:n-Aussein-matkani päässäyhdisteltynä saa tuntemaan syyllisyyttä, vaikka matkani on yksi kärpäsen tuhnu koko ongelman mittakaavassa.

Tänä syksynä luin sellaisenkin seikan, että Yhdysvalloissa aiheutuu yli 14 miljoonan tonnin turhat hiilidioksidipäästöt siitä, että toimistotyöntekijöiden tietokoneet jätetään yöksi päälle.

Mitenköhän heidät saisi sulkemaan koneensa yöksi? Kumpi olisi tehokkaampi tapa: vedota heihin median kautta nöyrästi, että voisitteko hei sulkea ne koneenne yöksi - vai säätää laki, joka velvoittaa sulkemaan tietotekniset työvälineet, jos tiedetään, että ne ovat käyttämättä seuraavat N aikayksikköä X?

Kun kävelee kaupungilla päivän tai yön, näkee paljon täysin järjettömältä tuntuvia asioita. Miksi tuon kebab-ravintolan neonmainos palaa kaikki yöt, vaikka ravintola on remontissa seuraavat monta kuukautta? Miksi yhdeksästä kuuteen auki olevissa liiketiloissa valot palavat yötä päivää? Miksi kaupoissa on niin järjetön määrä huoneenlämmössä säilyviä tuotteita, joita säilytetään jättimäisissä jääkaapeissa? Miksi melkein kuka tahansa saa viranomaisilta luvan jenkkiautokulkueeseen? Miksi järjestetään taitolentonäytöksiä? Miksi polttoainevero ja päästökauppajärjestelmä eivät koske lentoliikennettä, eli miksi lentomatkailu on niin halpaa?

Miksei minun matkani maapallon toiselle puolelle maksanut paljon enempää kuin se maksoi? Miksei mikään laki tai direktiivi rajoita minun päästöjäni? Miksi ne ilmastoystävällisimmätkin poliitikot vain nöyrästi vetoavat kansaan, että kuluttakaa vähemmän, pliis? Vain hallinnollilla ratkaisuilla meidät saa kollektiivisesti ja tasapuolisesti hillitsemään päästöjämme.

Miksi on niin hirveä määrä sellaisia lakeja, joilla voitaisiin maailmanlaajuisesti estää miljardien tonnien hiilidioksidi- ja metaanipäästöt - mutta joita ei edelleenkään ole olemassa?

Itse asiassa kysyin tätä ympäristöasioihin erikoistuneelta kansanedustajalta Oras Tynkkyseltä, kun viime syksynä puhuin hänen kanssaan puhelimessa erääseen työasiaan liittyen. Tynkkysen vastaus oli sellainen, jollaista en olisi odottanut Tynkkyseltä: "Ihmiset eivät tykkää että ruvetaan lailla rajoittamaan. Se aiheuttaisi vastustusta."

En ymmärrä. Pitäisikö nopeusrajoitukset poistaa, raiskaus poistaa rikoslaista ja murha laillistaa? Eivätkö nekin ole sellaista holhousta, joka voi ahdistaa jotakuta ja aiheuttaa vastustusta?

Kun on kyse meidän kaikkien tulevaisuudesta, olisi syytä ryhtyä toimiin. Rajoittakaa meitä. Estäkää meitä. Meillä ei muuten ole toivoa.

Myönnän, olen tekopyhä lurjus. Matkustan Uuteen-Seelantiin ihmettelemään lipuvia jäävuoria ja Australian itäosiin jännittämään tulipaloja vain, koska voin. En lähtisi, jos jokin lakipykälä estäisi tai jokin verotuksellinen säädös tekisi siitä liian kallista.

Kööpenhaminan tuloksia odotellessa.

Kadonneet kolme vastausta.

On ainakin kolme kysymystä, joihin on aina yhtä mahdotonta keksiä järkevää vastausta, vaikka olisi koko elämä aikaa miettiä.

1) Ootko sä musiikkimiehiä?
Joo. Kyllä mä kuuntelen, musiikkia.

2) Mitä kuuluu?
Kiitos hyvää, entä itsellesi?

3) Joko on matkakuume?
Mikä?

Ajan kysymys (ja toinenkin).

Ihmisiä on viime aikoina kiinnostanut kaksi asiaa minussa. "Koskas sä lähdet sinne Uuteen-Seelantiin?" ja "Kauankos sä olet siellä?" (Toinen joulukuuta. Seitsemän viikkoa.) Sitä on kysytty minulta loppukesän jälkeen kymmeniä kertoja, tai ehkä jopa yli sata. Osa kysyjistä on kysynyt nuo kysymykset useammin kuin kerran. Tästä voi päätellä, että ajalliset kysymykset, kuten ne koska- ja kauanko-alkuiset, kiinnostavat meitä. Ehkä siksi, että aikamme on rajallinen.

Nöf nöf.

Vaikutanpa muuten kummallisen varmalta lähdöstäni, kun luen tuota avausmerkintää. Pikkulinnut, vai olivatko ne sikoja, lauloivat, että parhaillaan on jonkinlaista tautia liikkeellä. On siis riski, että sairastun väärällä hetkellä, esimerkiksi joitain päiviä ennen lähtöä, ja matka peruuntuu.

Hain terveyskeskuksesta kausi-influenssarokotteen ja kyselin samalla sika-vastaavasta. Kysyin, onko minun mahdollista saada sikainfluenssarokote ennen lähtöä, jotta en levittäisi tautia maailmalla. Jos en ehdi saada minulle kuuluvaa rokotetta ennen lähtöä Suomessa, se jää luultavasti kokonaan saamatta.

Ei. Matkailu ei ole syy saada rokotetta aikaisemmin kuin muuten saisi. Matkustajuus ei merkitse riskiryhmissä etenemistä.

Hyväksyn tämän ja jään odottamaan kohtalon päätöstä sairastumisestani tai ei-sairastumisestani.

4 viikkoa.

Oletko koskaan huomannut, että kun jokin asia tulee omakohtaiseksi, se alkaa toistua ympärilläsi? Jos olet aloittamassa uutta harrastusta, siitä yhtäkkiä puhutaan kaikkialla. Jos olet raskaana, lehdet alkavat kuin salaliitossa kiusata sinua jutuilla raskaudenaikaisista vaivoista.

Itse en ole raskaana, koska olen mies. En ole myöskään juuri nyt aloittamassa uutta harrastusta, sillä tasan kuukauden päästä poistun maasta seitsemäksi viikoksi.

Olen lähdössä Uuteen-Seelantiin tasan kuukauden päästä, 2. joulukuuta. Matka on lähes elinikäinen unelmani, jonka alkusysäystä en muista. Muistan kyllä, että joskus pienenä poikana pelasin kaverini Amigalla tasohyppelypeliä nimeltä New Zealand Story. Muistan myös jostain syystä jutun, jonka luin joskus ala-asteikäisenä Valituista Paloista. Jutussa kuvailtiin Uutta-Seelantia kahtena hyvinvoivana paratiisisaarena, joissa asukkaista huolehditaan kehdosta hautaan.

Uusi-Seelanti vaikuttaa jonkinlaiselta Suomen käänteisversiolta, värikkäältä ja lämpimältä heijastukselta. Se on sekä asukasluvultaan että pituussuunnassa maantieteelliseltä kooltaan suunnilleen Suomen kokoinen maa (muutaman sadan kilometrin ja miljoonan asukkaan tarkkuudella). Sielläkin puhutaan kahta virallista kieltä (ja lisäksi ”puhutaan” virallista viittomakieltä). Maa on käsitykseni mukaan suunnilleen yhtä vauras kuin Suomi, vaikka Suomi nyt voittikin maailman vauraimman valtion tittelin jonkin epämääräisen ajatushautomon, hmm, ajatushaudonnassa.

Uusi-Seelanti on monien epävirallisten tietolähteiden mukaan kaukaisin maanpäällinen paikka, johon Suomesta pääsee, sen jälkeen aletaan jo tulla takaisinpäin. Yhden luonnontieteisiin ja jonkin verran maantieteeseenkin perehtyneen henkilön mukaan Pääsiäissaaret ovat vielä kauempana. En tiedä, mistä saisin virallisen tiedon, enkä välitä. Vietän karuimman kaamoksen joka tapauksessa jossain, missä kesä on silloin kirkkaimmillaan.

Uuden-Seelannin viehätykseen on liittynyt mystiikkaa, joka ikävä kyllä on saanut vähän takapakkia tänä syksynä. Ennen tuntui, että Uudesta-Seelannista ei koskaan kantaudu Suomeen asti uutisia. Miksipä kantautuisi, tuskin ne meistäkään siellä kirjoittavat. Mutta tänä syksynä on tuntunut, että Uudesta-Seelannista on tullut joukkoviestinnän suosikkiaihe. Olen lukenut tänä syksynä ainakin seuraavaa:

1. Uuden-Seelannin eteläosassa tapahtui maanjäristys. En ole huolissani, koska maanjäristyshän ei koskaan iske samaan paikkaan kahdesti. Vai miten se meni? Eteläsaari siirtyi järistyksen seurauksena 30 senttimetriä lähemmäs Australiaa. Ovatkohan lennot Cristhchurchista Australiaan nyt halvempia, kun matka on lyhyempi...?
2. Elokuussa maan kansalaiset äänestivät lasten kurittamisen puolesta. Lasta saa siis lyödä Uudessa-Seelannissa. En ota julkista kantaa, mutta lupaan, että en lyö matkallani yhtäkään lasta.
3. Wellingtonin yliopistossa tutkittiin, mitä mies katsoo ensimmäisenä naisessa. Mies katsoo ensimmäisenä rintoja. Ihanan rehellisiä nuo uusiseelantilaiset. Euroopassa kaikki miehet olisivat laittaneet rastin ruutuun "silmiä".
4. Eteläsaarelta löydetyistä jäänteistä päätellen maassa riehui vielä 500 vuotta sitten hirmuinen haastinkotka ‒ 15-kiloinen petolintu, jonka arvellaan syöneen ihmisvauvoja.
5. Lokakuussa siellä riehui lumimyrsky. Uutiskuvat näyttivät kotoisilta: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/lumimyrsky-aiheutti-hatatilan-uudessa-seelannissa.
6. Jossain päin maata pelättiin hetken ajan tsunamia. Mutta Uudessa-Seelannissa kaikki pelko on turhaa, näin haluan ajatella.
7. Moni muukin suomalainen on käynyt Uudessa-Seelannissa. Vastaan on tullut muutamakin matkajuttu sieltä.
8. Kerrottiin, että jos maapallo lämpenee neljä astetta, Uusi-Seelanti lämpenee vain kaksi. Juuri sopivan lämpöistä.
9. Victorian yliopistossa tehtiin tutkimus, jonka mukaan lemmikkikoira on suurempi kuorma ilmastolle kuin katumaasturi. Katumaasturi kun ei syö lihaa.

Blogi jatkuu. Pysykää kuulolla.