Takaisin.

Pitkissä matkoissa parasta taitaa kuitenkin olla kotiinpaluu.

Paluumatkalta odotin tietysti eniten perillepääsyä, kuten matkoilta aina, mutta itse matkakaan ei tuntunut pitkältä. Alan nauttia lentokoneessa ja muissakin kulkuneuvoissa istumisesta, vaikka istuskelua kestäisi 12 tuntia. Alan tottua. Matka voi itsessään olla mukava, ei pelkkä perillepääsyn helpotus. Matka on mukava, jos on elokuvia, ruokatarjoilua, lukemista ja riittävästi jalkatilaa. Hongkongilainen lentomurkina on tosin aika omituista minun makuuni.

Lontoon lentoasemalla koin parhaan tunteen aikoihin, kun saavuin Helsingin-lennon lähtöportille ja näin ikkunasta aidon suomalaisen lentokoneen, tai ainakin suomalaisen lentoyhtiön liikennöimän koneen. Katselin pitkään Finnairin konetta ja kuuntelin sivukorvalla suomen kieltä, jota en ollut juuri kuullut viikkoihin. Katselin muita matkustajia ja yritin arvuutella, ketkä ovat suomalaisia. Voikohan mietteliään näköisestä naamasta päätellä, ajatteleeko tuo samalla kielellä kuin minä?

Tuntui hyvältä kuulla kapteenin kuulutus suomeksi, vastata lentoemäntien tervehdykseen suomeksi. Saada lukuun tuore Ilta-Sanomat. Syödä suomalaista ruokaa, juoda tutun makuista suodatinkahvia - ei maailman parasta, mutta tuttua ja läheistä.

Tuttu lentokenttä oli yltäpäältä lumessa. Kun poistuin koneesta, hengitys höyrysi. Lentokenttäbussi Vantaalta Helsinkiin maksoi neljä euroa ollen luultavasti matkan halvin lentokenttäbussi. Bussissa tuntui hyvältä kuulla suomenkielistä jaarittelua suomalaisesta arjesta. Jopa korostetun rento, veltosti nariseva stadin slangi tuntui toimivan.

Tuntui uskomattoman hyvältä sulkea kotiovi takanani ja kierrellä kämpässä, vaikka lattiat olivat kylmät. Patterit olivat turhan pienellä.